Featured

Tässä minä olen 

This is the post excerpt.

Advertisements

Kyllä, tuntuu uskomattomalta sanoa, että olen neljän lapsen isä -mutta niin on ollut melko uskomaton tämän elämäni matka. Olen saanut kokea ylä- ja alalamäkiä, mutta aina olen pudonnut, tähän asti, jaloilleni. Ja olen yksinomaan kiitollinen kaikesta kokemastani.

Positiivinen vire, vai olisiko osuvampaa sanoa syke on se mikä minua kannattelee, ystävien, lapsien ja perheen rinnalla. En ole ikinä osannut luopua humoristisesti maailmankatsomuksestani, sillä pidän sitä myös hengellisempänä tapana kohdata tämä maailma, kaikkine olentoineen ja ilmiöineen. Mikään tyhjän nauraja, saati vahingoniloinen en ole, päinvastoin olen heikkojen ja osattomien puolella.

Tässä blogissani en voi välttyä siltä, että tuon maailmankatsomustani esille ja huumoriakin, miellytti se lukijoita tai ei, esille, mutta pääpaino on kuopukseni ja uuden perheen arjessa. Toivon, että tekstini (havainnot & huomiot) viihdyttää, voimaannuttaa ja ehkä jopa antaa vertaistukea sinulle, arvoisa lukija.

Tästä tulee matka iloon, suruun, juhlaan, arkeen ja lue: elämään. Näissä sanoissa koitan olla mahdollisimman avoin ja kykenevä nauramaan itselleni. Tervetuloa matkaan!
Tekniset tietoni:

Nimi

Otto Wulff

Ikä

Hmm..olkoon: 41

Asun:

Jämsässä
post

Sata triljoonaa opin polkua

Sata triljoonaa. Siis numerona: 100 000 000 000 000, niin monta hermoliitosta on kaksivuotiaan aivoissa. Sitä ei kannata heittää hukkaan, vaikka nykyinen kvartaalikapitalismi kuinka koittaa selittää, että jokaisen kansalaisen, vai kutsutaanko meitä kohta suoremmin kuluttajiksi, tulee olla tuottava yksilö.  Siitä, euromääräisestä tuottavuudesta saa kätevästi itselleen myös identiteetin. Mutta olit sitten kirjuri taikka sorvari, lääkäri tai autonkuljettaja, olet arvokkaimmillaan lapsellesi äitinä tai isänä. 

Koska rahaa ei ole osattu vielä korvata paremmalla vaihdon välineellä (nykyaikana tiettävästi ainoastaan Pol Potin kansanmurhan kautta katastrofiin luotsaama punakhmerien hallinto on poistanut rahan, mutta se on eri tarina se), on se toki arjen pyörittämiseen kannalta erittäin tarpeellinen asia.  Meillä suomalaisilla on kuitenkin kansainvälisessä vertailussa hyvä asema siihen, että edes jonkinlainen toimeentulo on turvattu kaikille kansalaisille – eivätkä meidän pienokaiset ole nähneet vuosikymmeniin nälkää. 

Monesti työ tuo hyvää lisäarvoa vanhemmuuden rinnalle, mutta työtä ei tulisi koskaan tehdä lapsen lapsuuden, tärkeimpien kehitysvaiheiden kustannuksella. Lapsen ja vanhempien kiintymyssuhde on asia, jota ei tule uhrata saati pakoilla. On turha katua jälkikäteen sitä, mitä kaikkea mitä jää näkemättä jollei ole saanut (silloin kun se on olosuhteiden mukaan ollut mahdollista) nähdä sitä kaikkea huimaa kehitystä, iloa ja oivallusten tulvaa! Läsnäolon taito on asia, josta saan itseäni alinomaa muistuttaa. Usein olen vasta jälkikäteen huomannut, että olin tilanteessa täysillä mukana, siis läsnä.

Tietysti lapset tarvitsevat aimoannoksen glukoosia ja mahdollisuuksia toteuttaa itseään liikunnan ja muiden aktiviteettien muodossa (listaa voisi laatia pomppupaikoista muovailuvahaan niin ja sieltä rumpujen takomiseen ja kuperkeikkoihin!). Tämä on mahdollista vain, jos koti on turvallinen ja mahdollisimman stressitön paikka. Aikuisten tulisi muistaa lapsen läsnäollessa aina se, että he ovat vastuussa siitä millaisilla asioilla ja energioilla lapsen mieltä ruokitaan.

Tullakseen täyteen potentiaalinsa, lapsi tarvitsee myös hyväksyntää, kannustusta ja suoranaisia kehuja. Niitä ei pidä säästellä, sillä ne ovat itsetunnon perusta koko loppuelämän ajaksi. Itse katson, että hyvä itsetunto, rytmitaju, kyky toimia sosiaalisissa tilanteissa muita kunnioittaen, ovat tärkeimpiä rakennuspalikkoja pienen lapsen kehitykselle.  Ja kun näihin lisätään vielä hyvä suhde luontoon, voi seikkailu alkaa. Se on seikkailu jossa kasvaa ja oppii niin lapsi kuin vanhemmatkin.
P.S. Suosittelen todella ‘The beginning of Life – The Series’ -sarjaa kaikille pienten lasten vanhemmille. Sarja on UNICEFin tuottama ja valottaa hyvin sitä, kuinka antautunut tutkija ihminen on jo, ja varsinkin, vauvana.

Synnytyskertomus (äidin näkökulma)

Aloitan synnytyskertomukseni riskiraskauden lääkärikäynnistä Tays:siin 23.3 torstaina. Riskiraskauden, koska olin juuri muutama viikko aiemmin kotiutunut viikon kestävältä sairaalareissulta aivokalvontulehduksen vuoksi ja söin siihen edelleen lääkkeitä sekä minulla oli todettu raskausajan diabetes melko loppuvaiheessa raskautta. Turvotusta ja rintakipua oli esiintynyt mutta jotenkin ajattelin sen kuuluvan asiaan sillä muita raskausmyrkytyksen oireita ei ollut. Käynnillä kuitenkin pissanäyte plus verenpaineeni yhdessä oireiden kanssa saivat aikaan lopputuleman etten enää sairaalasta ilman vauvaa poistu. Raskausviikkoja oli tuolloin 40+3. Olin lähinnä helpottunut jäädessäni tarkkailuun sillä loppua kohden vähenevät vauvan liikkeet ja täyttymättömät liikelaskennat vaivasivat mieltä ja toki myrkytysepäily säikäytti. Olin myös enemmän kuin valmis olojen puolesta jo synnyttämään kun viikotkin olivat täynnä.

Sairaalassaoloajastani oli niin lyhyt aika että laitostauduin heti, ruokalista näytti tutulta ja sain alussa olla huoneessani yksin. Miestä tuli toki ikävä heti hänen lähdettyään ja taisin siinä muutamat hormooni itkutkin tiristää. Yön nukuttuani sain huonekaverin, tosi mukava nainen joka oli myös ensisynnyttäjä. Jutusteltiin päivä niitä näitä mitä hän supistuksiltaan pystyi koska minua oli kehoitettu makaamaan pimeässä paikoillani ettei provosoida myrkytysoireita…erittäin pitkiä tunteja. Hänen supistuskipujaan kuunnellessa itsellä alkoi kylmä hiki valua ja mietin olisiko vielä mahdollista perua koko juttu. En ole kuullut sellaista tuskanhuutoa vuosiin. Illalla nainen lähti synnyttämään ja sain ensimmäisen annoksen cytotecia, synnytys oli myrkytysoireiden takia nyt käynnistettävä. Ensimmäisenä ja toisena vuorokautena ei tapahtunut juuri mitään. Tuli harvakseltaan supistuksia joiden luulin olevan kivuliaita ja siksi otin tens laitteen käyttöön ja olin melko paljon jalkeilla saadessani taas luvan liikkua. Samalla tutustuin ihanaan naapurihuoneen naiseen (myös ensisynnyttäjä), juttelimme huoneessani myöhään yöhön minun kärsiessäni ”kivuistani”. Emme silloin tienneet, että tulemme kulkemaan kolmen osaston läpi yhdessä.

Otto tuli minua katsomaan ja tutustuimme myös pariskunnan mieheen. Myös uusi huonekaverini oli mukava ja jo toista lastaan synnyttävänä antoi hyviä vinkkejä. Sain siis sairaalasta myös kolme uutta ystävää poikani lisäksi. Olin useasti käyrillä joka helpotti oloa saadessani tietää, että vauvalla on kaikki hyvin. Kolmantena päivänä sain ensimmäisen annoksen kyseistä ainetta emättimeen ja supistukset kovenivat selvästi, aloin vuorotella tenssin ja suihkun sekä lämpötyynyjen välillä. Jossain kohtaa minulle tarjotaan kipupiikki jotta saisin hieman nukuttua ennen synnytystä, yöunet olivat jääneet olemattomiin ja nyt jälkikäteen mietittynä olin liikaa jalkeilla. Vaikka kehoitettiin kävelemään ei olisi kannattanut väsyttää itseään. Päivällä meni limatulppa ja mies tuli ystävämme luokse jotta olisi valmiiksi Tampereella kun alkaa tapahtua. Pahin pelkoni raskauden ajan oli, ettei Otto ehtisi mukaan synnytykseen…en silloin arvannut, että olisi ehtinyt mukaan monesta paikkaa kotimaan rajojen ulkopuoleltakin.

Illalla sain toisen annoksen cytotecia ja lapsivedet menivät seuraavana yönä klo 3. Kohdunsuu oli vasta 1,5cm auki mutta minut siirrettiin synnytyssaliin koska olin alkanut oksennella supistusten takia ja oloni oli melko heikko. Laitettiin toinen kipupiikki. Tässä kohtaa hälytin juuri nukahtaneen Oton paikalle. Salissa alkoi armoton ilokaasun käyttö, supistukset olivat todella kovia mutta niitä tuli vasta noin kymmenen minuutin välein. Jaksoin vielä vitsailla välissä ja ottaa valokuvia. Kätilö kävi välillä katsomassa käyrää ja tekemässä sisätutkimusta, paikat aukesivat todella hitaasti kovista supistuksista huolimatta. Yritin juoda vettä ja mehukeittoa muttei mikään pysynyt sisällä ja jossain kohtaa minulta kiellettiin jo juominen mahdollista sektiota silmälläpitäen.

Loppuajasta jäi päällimmäisenä mieleen jatkuva supistus ilman ponnistuksentunnetta ja järkyttävä jano. Sain välillä kostuttaa ihan vähän suuta ja aloin olla aika väsynyt vuorokausien univelkojen, oksentelun ja jalkeillaolon seurauksena. Jossain kohtaa laitettiin oksitosiinitippa. Ajantajuni on täysin hämärtynyt mutta supistusten tullessa hieman säännöllisemmiksi kätilö suositteli epiduraalin ottamista jotta saisin kerättyä voimia loppurutistukseen.

Taivas aukeni kun epiduraali alkoi vaikuttaa, nukahdin jopa hetkeksi. Otto koitti nukkua synnystyssalin nurkassa säkkituolissa. Ilman Oton tsemppiä olisin jo aiemmin alkanut pyytää sektiota jotta se kipu vaan loppuisi ja saisin juoda ja levätä ja vauvan turvallisesti syliin. Vauvalla oli edelleen onneksi kaikki kokoajan hyvin. Epiduraali teki myös sen, että supistukset vaimenivat ja oksitosiinitippaa laitettiin jälleen kovemmalle. Supistusten pikkuhiljaa palattua aukenin todella nopeasti kolmesta sentistä kahdeksaan senttiin ja kivut olivat sen mukaiset. Minua alettiin puuduttaa myös katetrilla. Otin toisen epiduraalin ja koin epätoivon hetkiä ja aloin pyytää sektiota tai mitä tahansa ihmettä joka edistäisi synnytystä.

Supistusten alkaessa tuntua jatkuvilta plussana ponnistuksen tarve aukenin vihdoin vaadittavaan kymmeneen senttiin ja sain luvan alkaa ponnistaa supistusten tahtiin. Ponnistin mutten tuntenut supistuksista alkua enkä loppua, tasaista kipua vain. Onneksi kätilö (vuorokin ehti vaihtua synnytyksen aikana ja uusi kätilö oli vuorossa) neuvoi hyvin. Vauva oli edelleen todella ylhäällä kaikista ponnisteluista huolimatta. Päätin tehdä kaikkeni niillä voimilla mitä oli jäljellä ja siirryin sängystä jakkaralle josta sain myöhemmin kätilön soittaessa kehuja sillä silloin kuulemma vauva alkoi vihdoin pikkuhiljaa laskeutua, mieltä jäivät lämmittämään kätilön sanat; ”harva enää siinä vaiheessa jaksaa hypätä jakkaralle”.

Ilokaasu oli kovassa käytössä ja välillä kätilö pyysi vähän vähentämään sitä, aloin olla kaikista kipulääkkeistä ja väsymyksestä suoraan sanottuna aika sekaisin. Jossain vaiheessa siirryin takaisin sängylle ponnistamaan ja minulle päätettiin laittaa pudendaalipuudutus. Ponnistusaiheen kesto oli tunnin, helposti elämäni pisimmän sellaisen. Ilmeisesti aikaa oli todellakin kulunut liikaa tai sitten käyrillä tapahtui jotain hälyttävää sillä yhtäkkiä rauhallinen synnytyssali alkoi täyttyä kiireisen oloista ihmisistä, paikalle lappasi kaksi lääkäriä, neljä kätilöä ja miespuolinen opiskelija joka oli ollut vuoronvaihdon yli mukana synnytyksessä tehtävänään lähinnä kieltää minulta vedenjuonti ja jutustella Oton kanssa. Taisi muutaman sisätutkimuksen kuitenkin tehdä.

Sanottiin, että vauva autetaan nyt imukupin avulla ulos. Itse laitteet tuotiin paikalle onneksi huomaamattani. Otto peitti mahtavasti jännityksensä, olisin mennyt paniikkiin jos Otto olisi panikoinut, olin todella lopussa ja huolissani henkilökunnan määrästä ja yhtäkkisen kiireen tunnun vuoksi eniten vauvan voinnista. Synnytystoivelistani rikkomiseen välilihanleikkausta koskien voihkin kaiken olevan ihan sama jos lapsi saadaan jotenkin syntymään. Omin voimin en selvästi ollut tehtävässä onnistumassa. Hieman oli alussa säätöä ja lääkärit neuvottelivat, mieleen jäi lause ”laita se uudestaan, vielä on aikaa”. Paikalle sattui onneksi aivan mahtava naislääkäri joka oli tutkinut minua jo viikkokausia sitten edellisellä sairaalareissullani. Hänen ammattitaitoinen asenteensa ja tsemppinsä auttoi paljon.

Sitten sattui, ponnistin, kiskottiin, käskettiin ponnistaa kovempaa, sama toistuen Oton jo lähes huutaessa varmalla äänellä ponnistuskäskyjä ja tsemppejä. Sitten vihdoinkin 28.3 tiistaina klo 15.39 rakas poikamme näki päivänvalon. En ole ikinä tuntenut sellaista onnen ja helpotuksen tunnetta. Seuraavaksi koin hetken kauhun hetkiä kysellessäni miksei vauva itke (se taisi olla pelkkä kuiskaus sillä kukaan ei vastannut) ja näin jalkojeni välistä pienen velton käden kätilön nostamana ja tiputtamana. Apgar pisteitä tuli tästä 8/9 mutta pian poika alkoi itkeä ja sai voimat jäseniinsä. Pipo laitettiin päähän heti, pää oli hurjan muotoinen ja värinen raukalla aluksi. Sitten sain pojan rinnalle ja itkin onnesta. Rakastuin samantien tähän pieneen poikaan joka oli valinnut meidät vanhemmikseen. Olin uskomattoman helpottunut että kaikki meni hyvin.

Otolta kysyttiin ”miltäs se näytti?” toisen vastatessa melko diplomaattisesti; ”ammattimaiselta”. Ennen synnytystä kielsin Ottoa katsomasta ollenkaan alapäähän ettei saa traumoja, arvaamatta ihan mitä tuleman pitää, kamalaltahan se kuulemma näytti muttei ole traumatisoitunut näkemästään kuitenkaan. Synnytyksen  kesto lapsivesien menosta oli 36 tuntia. Synnytyskertomus vilisee eri koodeja; imukuppisynnytys, pitkittynyt synnytyksen ponnistusvaihe, synnytysepiduraalipuudutus, toistuva tai jatkuva puudutus katetrilla, häpyhermon puudutus, välilihanleikkaus, imukuppiulosautto, kiireellinen toimenpide, istukan ja sikiökalvojen käsinirroitus.

En odottanut sen olevan helppoa mutten myöskään tällaista. Tekisin sen silti koska tahansa uudelleen kun katson nyt sylissäni makaavaa kymmenen päivän ikäistä elämäni rakkautta ja suurinta iloa, esikoispoikaamme Santeria. Otto otti kuvia joissa näytän sekavalta ja onnelliselta sekä kuolemanväsyneeltä.

Otto lähti kätilön kanssa pesemään ja punnitsemaan vauvaa (mitat olivat 3320g, 49cm) minun jäädessä tuloksettomasti synnyttämään istukkaa ja tikattavaksi. Istukka ei ponnisteluista, mahan väkivaltaisesta runnomisesta ja suihkussa käynnistä huolimatta lähtenyt syntymään, kuinkas muutenkaan, sehän olisi tehnyt tylsästi synnytyksen loppuosuudesta liian helpon.

En saanut vieläkään juoda sillä minut kuulemma nukutettaisiin ja lähtisin kaavintaan leikkaussaliin. Onneksi toimenpide tehtiin sittenkin puudutuksessa niin pääsin nopeammin vauvan ja Oton luo. Leikkaussalihenkilökunta kuten muukin henkilökunta kaikilla osastoilla oli ihanan asiantuntevan ja mukavan oloista porukkaa. Piikki selkärankaan, vyötäröstä alaspäin tunto pois, jalat jättiläistöppösiin ja ylös, pyyhe peittämään näkyä ja alkoi mieletön rassaus. En tuntenut mitään ja salihenkilökuntaa huvitti kun hymy huulilla vihdoin täysin kivuttomana vastaillessani ”miten menee?”-kysymyksiin peukulla ja heitä vuolaasti kehumalla heiluessani samalla rajusti toimenpiteen voimasta.

Sitten vihdoin pääsin tarkkailuhuoneeseen Oton ja Santerin luokse. Siitä alkoi vielä pojan kolmen päivän reissu teho-osastolle meidän saatuamme olla ensimmäisen vuorokauden yhdessä perhehuoneessa. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, tuloksena terve ja maailman ihanin, ihmeellisin ja rakkain esikoispoikamme Santeri.

Tiia Niemelä

Synnytyskertomus (isän näkökulma)

Sanotaan, että jos ihminen joutuu onnettomuuteen, niin aika hidastuu ja ihminen näkee kuin filmissä elämänsä tärkeät tapahtumat. Jos tämä pitää paikkansa, niin olen varma, että nuorimman poikani syntymä tulee näkymään omassa filmissäni. 

Koko prosessi lapsivesien tulosta itse syntymään kesti huimat 36 tuntia. Sairaalaan puolisoni lähti jo kolme päivää aiemmin. Minä jäin hoitamaan kissoja ja koiraa ja odottamaan, sillä matkaa meiltä Taysiin on yli 80kilometriä. Kolmantena päivänä menin ystäväni tyhjään asuntoon, joka on Tampereella, odotuspuuhiin. Ja juuri kun olin menossa nukkumaan, minulle tuli se tärkeä puhelu, jossa kuulin, että lapsivedet ovat tulleet, joten sain suunnata kipin kapin kohti sairaalaa. 

Sitten alkoi taistelu. 

Minun roolinani oli olla puolisoni tukena ja mielestäni tein sen ihan hyvin arvosanoin. Pidin mielessäni ettei minkäänlaista hämmennystä tai epätoivoa näkyisi minusta, vaikkei se,tuntien yhä vaan jatkuessa ja tulevan lapseni äidin kipua ja kärvistelyä katsellessa aina ollut ihan helppoa.

Aluksi minun ja puolisoni lisäksi huoneessa oli mukava ja kannustava kätilö sekä miespuolinen kätilöopiskelija.

Siinä sitä ilokaasua ja muita kivunlievityksen muotoja, joita en osaa isänä epiduraalin lisäksi nimetä, alettiin käyttämään ja sivussa tulevalle äidille puhuttiin hengityksen tärkeydestä. Jos toiminnassa oli menossa suvantovaihe saatoin puhella vauvalle mahan läpi niitä näitä mukavia ja valmistaa sanoillani poikaani tulevaan maailmaan. 

Syvyyspsykologien mukaan ihmisen ensimmäiset hetket ovat hyvin tärkeitä ja minä itse uskon, että asia todella on näin. Ei kai kukaan haluaisi syntyä maailmaan, jossa olisi vastassa tuimia ilmeitä – ja ehkä juuri tästä syystä luoja on järjestänyt niin, ettei alatiesynnytyksessä lapsi näe ensimmäisenä äitiään. 😁 Vaikkei äidin ilme varsinaisesti olekaan tuima, niin sen kaiken kivun ja kärvistelyn jälkeinen ilme olisi helposti väärintulkittavissa.

Aikaa kului, eikä lasta vaan kuulunut. Siinä voi alkaa ihmismieli harhailemaan pelottaviin ajatuksiin. Onhan kaikki varmasti kunnossa? Ei kai vaan… Tässä tilanteessa ei ollut ollenkaan vähäpätöinen asia se, että kätilö kertoi meille rauhallisella äänellä kaiken olevan kunnossa. Mahan läpi kuunneltiin ääniä ja pulssikäyrät piirtyivät paperille. 

Kätilön vuoro loppui ja tilalle tuli hänen kollegansa, joka hänkin oli valinnut oikean uran – ja eritoten oikean asenteen työhönsä.

Kun tilanne alkoi lähestymään kohti H-hetkeä, oli synnytyssalissa (uuden) kätilön ja opiskelijan lisäksi toinenkin kätilö. Ja sitten paikalle tuli lääkäri.

“Valmistaudutaan sektioon”, hän sanoi äänellä, jota käytetään silloin kun jäätelökioskilta tilataan pehmis: iloisesti, vailla huolen häivää. Mutta kyllä me puolisomme kanssa katsoimme toisiamme painokkaasti silmiin. Pidin häntä kädestä, annoin suukon ja vakuutin että kaikki on kunnossa. Ainoa vaan, että yli 30 tuntia tätä urakkaa oli saanut naiseni uuvuksiin. Alkoikin heräämään kysymys siitä, että jaksaisiko hän enää?

Mutta sitten Santeri oli päättänyt syntyä. Mutta helposti hän ei ottanut tullakseen.

Päädyttiin imukuppi-synnytykseen.

Se imukuppi on muuten karun näköinen laite. Minulle tuli siitä lähinnä mieleen kylpyhuoneen teräksinen lattiakaivon siivilä, jonka sai kupinmuotoon. Sen lisäksi vauvan tilaa monitoroitiin nyt myös naiseni sisään laitetulla anturilla.

Siinä sitä hii-oppia toisteltiin. Ja puolisoni punnersi ja yritti välistä muistaa hengittää. Kun paikalle tuli myös toinen lääkäri päättelin, että väkeä on nyt varmasti normaalisynnytystä enemmän paikalla. Tämä toinen lääkäri oli aiemmin tapaamme nainen, joka osasi hommansa täydellisesti. Kun muut, eritoten opiskelija, joka oli huoneen nurkassa ahdistuneen kysymysmerkin näköisenä, näyttivät jo kasvoillaan huolestuneita ilmeitä, niin tämä viimeisenä paikalle tullut lääkäri pysyi rauhallisena. Hänen päättäväisyytensä ja ammattimaisuutensa tekivät vaikutuksen.

-Tarvitaanko tätä anturia nyt?, toinen kätilö kysyi, kun anturi oli pahasti vääntynyt.

– Tarvitaan. Ota se vääntynyt sieltä pois ja laita sinne uusi anturi tilalle. Tässä on vielä neljäkymmentä sekuntia aikaa.

Kun kuulin tuon lauseen ‘tässä on VIELÄ neljäkymmentä sekuntia aikaa’, puristin kihlattuni kättä voimakkaasti ja huusin kuin mussolini, tsempaten häntä vimmatusti.

Ja kyllä, lapsi lopulta saatiin imukupin ja puserruksen yhteisvoimalla ulos maailmaan.

Minä muutuin hetkessä mussolinista muumilauluja leperteleväksi isukiksi. Taisi huoneessa ollut sairaalahenkilökunta katsoa toisiinsa ilmeillä joista luin ‘toi isä on vähän flipperi’.😂

Istukka ei tullut kokonaan ulos, joten tuore äiti vietiin hetken lastaan sylissä pidettyään kiireellä leikkaussaliin kaavintaan. Ja minä sain todistaa punnituksen lämpimän hämmennyksen tilassa. 

Kun poikamme oli pisteytetty (alkuun 8, kolmen minuutin päästä 9),annettiin tuo pieni ihmeolio käärittynä syliini. Synnytyssalissa oli keinutuoli, johon meni poikani kanssa keinumaan ja laulamaan hälle ensimmäiseksi tuutulaulu Nuoruustangon. Se miksi päädyin kaikista maailman lauluista laulamaan juuri tuon laulun, jää minulle arvoitukseksi.

Se tunne, kun vastasyntynyt lapsi on sylissä on jotain mihin ei sanat yletä.

Se täytyy itse kokea.

Makumatkoja (osa 1)

Maidolla on menty pitkälle. Ehta äidinmaito on ollut Santerin elämän keskiössä niin, että välistä minun on täytynyt muistuttaa itseäni siitä kaikesta onnesta jonka olen osakseni isänä saanut, vaikken lastamme imetäkään. Ajan raksuttaessa kohti Santerin viidettä kuukautta on tullut ajankohtaiseksi siirtyä vähitellen maistelemaan kiinteää ravintoa. Itse olisin antanut pojalle ensin mansikkaa, mutta onneksi puolisoni on liikkeellä myös muulla, kuin fiilis pohjalla.  Jos jossain on se mies, joka vertailee ja laskee lastenruokien ravintoarvoja, niin hyvä hälle, isien valtavirran poikkeukselle. Minun ei ole yksinkertaisesti tarvinnut ottaa selville asioista, jotka ovat lapseni äidin erityisosaamisen piirissä. Puolisoni imee kaiken saatavilla olevan tiedon yläotsikolla ‘Vauva’ ja alaotsikoita aiheelle on lukemattomia. Ruokailu on yksi, melko keskeinen asia paitsi lapselle, niin myös äidille. Ja myös iseille, jos isä vain haluaa sotkeentua siihen. Suosittelen. 

Vaikka meille tulee kotiin kannettuna Vauva -lehti ja meillä on myös useita opuksia, jotka liittyvät lastenhoitoon, plus se lukematon digitaalisen tiedon määrä, joka peitonnee kohta määrällisesti kissavideot, niin  kaiken ytimessä, tärkeimpänä, on oma kokemus. Sen näkee naamasta, kelpaako Santerille tarjoamme ruoka. En ole muuten nyrpeää naamaa asian tiimoilta nähnyt. Päinvastoin olen saanut hämmästellä sitä kuinka kukkakaali tekee kauppansa ja luumusose viedään käsistä. Jokaisen makuelämyksen, jonka poikamme on kohdannut (samassa paikassa) ruokapöydässä, samaan aikaan, (kello viisi) on kruunannut se, että hän on saanut itse syödä ja sotkea lusikalla. Se on tärkeä osa kokonaisuutta. Ei ole samantekevää missä ympäristössä ateria nautitaan. Sairaalassa syödään sairaalaruokaa ja lentokoneessa ahtaasti. Kotona näihin asioihin voidaan vaikuttaa. Olen kyllä sortunut siihen mihin moni muukin, syömään einestä television äärellä kiireellä ja hormien. Mutta se ei tarkoita että opettaisin lastani ajokoirien syömätavoille. Vaikkei Santerista ole saatu kovin esteettisesti siistiä syömiskuvaa Instagramiin, niin on suunta oikea. Sotkuinen hymy on vilpitön hymy ja jokainen lusikallinen on yhdessä vietettyä aikaa. 

 

PS. Ajattelin kuvia tähän blogiin, kunhan sen tekniikka vain venyy sekä myös osion jossa voimme jakaa kokemuksiamme. Ei mitään kuivaa nälvimistä vaan kannustavaa vertaistukea ja jakamisen iloa. Mikä on ensimmäinen ruoka muistosi? Miten bataatista tehdään entistä parempaa? Oletko heittänyt hajamielisenä mignon-suklaamunan roskiin? Miten on mahdollista, että jauheliha einestä on maamme suosituin ruoka? Sorrutko itse usein eineksiin? Käyttekö ravintoloissa ja ovatko ne olleet lapsiystävällisiä paikkoja? Etcetera

Lastenkulttuurin jatkuva pysyvyys ja muutos 

-Siis tää on TODELLA hyvä, älähdän oikein tosissani, kun puolisoni ilmaisee skeptisen mielipiteensä Brita Koiviston Saku sammakko -kappaleesta, jota soitan aamulla pojallemme.

Vaikka osasin jo hetken kuluttua nauraa äänensävylleni (koska mikään ei ole niin tervettä kuin kyky nauraa itselle), niin oli minulla Saku sammakon puolustamisessa pointti. Maailma ja lastenkulttuuri sen ohella on nopeutunut vuosi vuodelta. Tämän voin helposti havainnoida lastenlauluista. Siinä missä vielä 1970-luvun alussa kuunneltiin hitaasti ja hiljaa ‘aja hiljaa isi nyt vain’ tyyppisiä lauluja, niin jo seuraavalla vuosikymmenellä oli tahti kiihtynyt känkkäränkköjä kuunnellessa.  Ja tuon aikakauden laulut alkoivat käydä hitaanpuoleiseksi 1990-luvulle tultaessa, missä Fröbelin palikat tahditti lapsille musiikkiaan, jonka ohella sopi verrytellä ihan hiileen asti. Mutta miksi kiire? Tosiasia on, ettei mäkikotka maan voisi nukahtamatta kuunnella vanhan ajan poliitikkojen ‘ööö-ööö-ööö’-tuumailuja, mutta nykyinen sanojen ja mielikuvien vyörytys tulee sellaisena tulvana, että hitaampia heikottaa. Ja harva ymmärtää puoliakaan siitä mitä on todella sanottu. Etenkään lapsi. 

Tätä kehitystä ei totisesti ole lastenkulttuurikaan jäänyt junnaamaan. Televisitsiooni ja suoratoistopalvelut pursuavat vilinää ja vilskettä, tärinää ja räiskettä. Pahimmat ylilyönnit, kuten Pokemonit saavat jäädä meillä katsomatta. Sen sijaan yhä harvinaisemmaksi käyneet kirjat saavat sijansa lapsemme kyvyssä hahmottaa maailmaa. Eikä hitaus tarkoita tylsyyttä – Grimminsadut eivät jätä toiminnallaan ketään kylmäksi. Emme kuitenkaan, ainakaan vielä, ole puolisoni kanssa katsoneet noita akkojen  meininkejä tarpeelliseksi pienen lapsen mielikuvituksen ruoaksi. Avainsana lastenkulttuurin kanssa on mielikuvitus, mikä on totisesti ihmissuvun supervoima. Jos sitä ei ole ruokittu tarpeeksi ja oikeaan suuntaan, voi maailma jäädä värittömäksi ja valjuksi. 

Yhtälössäni tulee löytää kultainen keskitie nopeudensäädön ja mielikuvituksen kanssa. Ja löytyyhän se sellainen:muumit. Tuo kotimainen helmi, joka on kaikista koettelemuksistaan huolimatta kestänyt erinomaisesti aikaa ja nuo ‘virtahevonkaltaiset peikko-eläimet’ (mikä oli erään englanninkielisen musiikkiohjelman määritelmä muumeista) näyttävät kelpaavan meidän Santerille, joka hahmottaa maailmaa sylivauvan perspektiivistä. Muumi-museo, jota osaan suositella kaikille vauvasta vaariin, sai poikamme silmissä sykähdyttävän vastaanoton. Ja tottakai myös me vanhemmat olemme myös ehdottomasti muumi-faneja. On perin juurin vaikea kuvitella tilannetta, jossa minun pitäisi edes virkkeen verran puolustella sitä, miksi muumit ovat niin hyviä. Koska ne nyt vaan on.